Mielenkiintoista keskustelua olen taas käynyt tuttavieni kanssa. Keskustelun aiheena oli armokuolema eli eutanasia. Harmikseni minulla ei ollut aikaa siihen jäädä pitkäksi aikaa keskustelemaan ja kuuntelemaan, koska aihe todella vaatii paneutumista ja monien termienkin selvittämistä.
Keskustelussa olin ainoa, joka olin sitä mieltä, että ihmisen elämää ei saisi päättää toisen ihmisen toimesta. Eutanasiaahan on kahdenlaista, passiivista ja aktiivista. Jollain tavalla ymmärrän kyllä tuon passiivisen eutanasian, eli ei hoideta enää sairautta vaan lievitetään kipuja ja oireita. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että ei laiteta potilasta hengityslaitteeseen vaan esimerkiksi annetaan happimaski tai viikset. Näin potilas saa itse hengittää tulevan hapen.
On ihmisiä, jotka ovat tehneet mm. hoitotestamentin. Tilanteessa, jossa pitäisi tällaista ihmistä mm. elvyttää, jätetään elvyttämättä potilaan tahdon mukaisesti. Hoitotestamentissa määritellään ne tilat, jolloin luovutaan potilaan elämää lyhytaikaisesti pidentävistä, keinotekoisista elintoimintoja ylläpitävistä hoitotoimista.
Kertoessani oman mielipiteeni aktiivisesta eutanasiasta, ettei ihmisen tule ottaa elämäänsä omiin käsiin vaan Jumala antaa ja ottaa elämän, sain mielenkiintoisen vasta-argumentin. Jos minä tahdon pitää elämää yllä asetunko silloin itse Jumalan asemaan, varsinkin siis jos ihmistä pidetään keinotekoisesti elämässä kiinni? Onko se Jumalan asemaan asettumista, jos haluan pitää elämän syrjästä kiinni? Jumalan käsky kuitenkin kuuluu; älä tapa. Ehkä tuo antaa minulle vastauksen tähän kysymykseen. Uskon, että Jumala on tässä tapauksessa antanut meille viisauden ja lääketieteen tehdä ja toimia oikein eri tilanteissa.
Mikä sitten ihmistä niin pelottaa elämänsä loppupuolella? Tätä on hyvä pohtia jo tämän vuoden yhteisvastuuteemankin vuoksi, joka käsittelee saattohoitoa. Mikä ihmistä pelottaa? Kenties kuolema tai kipu? Ehkä se voisi olla tuo kipu ja kivun sietäminen… Tai ehkä se voisi olla se, että ei halua läheisten kärsivän siinä vierellä tai vaivaantuvan omasta kärsimyksestä. Voisiko ajatella, että tämän ajan ihminen ei halua olla oman kärsimyksensä edessä vaivaksi? Kas siinäpä ajatus. Pidetään huoli omista asioista vaan…
Mikä synnyttää tällaisia ajatuksia ihmisessä? Olemmeko taas askeleen kauempana Jumalasta?
Siunausta,
Klasu
