Pidin tänään yllättäen hartauden niin kutsutussa keskiviikko-ruokailussa, joka järjestetään aina keskiviikkoisin seurakuntatalolla. On tärkeää, että mukana on hartaus, jotta ihminen saisi myös hengen ravintoa. Hartauden pitäjää ei tullutkaan paikalle ja sain siksi käydä rukoukseen ja julistaa Jeesuksesta.
Tulevan sunnuntain kirkkovuoden aihe on lähimmäinen ja Raamatun kohtana vuorisaarnasta Matt. 5: 43-48. Jäin pohtimaan lähimmäisyydessä anteeksiantoa ja anteeksisaamista. Voiko ihminen koskaan antaa täydellisesti anteeksi. Itse uskon, että ihminen ei siihen pysty, mutta on kuitenkin valtavan tärkeää antaa anteeksi, jotta voi oppia elämään anteeksiannetun asian kanssa. Huomaan itsekin, että usein täytyy mielessään antaa samakin asia anteeksi, kun se tulee taas mieleen. Sitä varmasti voisi olla anteeksiantaminen, joka hetkessä uudestaan ja uudestaan anteeksiantamista.
Jos emme anna anteeksi, emme koskaan opi elämään sen asian kanssa ja pahimmassa tapauksessa katkerumme elämässämme. Ajattelen katkeruuden olevan yksi pahimmista tunteista, joita ihminen voi kokea.
Lähimmäinen on tärkeä voimavara ja lähimmäisyydestä on huolehdittava.
Ole siunattu,
Klasu
